Toinen luukku - Luksus

Luin eilen illalla lehtijutun, jossa kerrottiin elämästä Zimbabwen pääkaupungin Hararen slummialueilla. On ihmeellistä, miten vähällä ihmiset tulevat toimeen. Vielä ihmeellisempää on se, kuinka toiveikkaita he kaikesta kurjuudesta huolimatta ovat. Eräskin nainen jaksoi jutussa vilpittömästi uskoa unelmaansa omasta kenkätehtaasta, vaikka mitä ilmeisemmin hänen kohtalonaan oli myydä kadunvarsikojussaan varvassandaaleita parin dollarin päiväpalkalla lopun ikänsä.

Sekin on omalla tavallaan ihmeellistä, kuinka meillä Suomessa jaksetaan valittaa. On pakkasta! Tuulee! Pitää valita, ostanko uuden merkkilaukun vai matkustanko rantalomalle! Lempisuklaani oli kaupasta lopussa! Ei kai sellaista asiaa olekan, josta suomalainen ei epäkohtia löytäisi.

Jos vertailee elämää Hararessa ja Helsingissä, meillä eletään pelkän luksuksen keskellä. Kurjimmillaankin jokaisella on katto päällä, lämpimiä vaatteita ja ruokaa nenän edessä. Mutta onko yltäkylläisyys johtanut siihen, ettei meillä ole enää mitään, mistä unelmoida? Sitäkö tämä loputon tyytymättömyys on?