Ajan kuva

Sattuipa niin, että viisi naista oli joulunalusviikolla saunomassa. Päivittelivät siinä kuulumisia, kertoivat, kuinka väsyneitä ovat touhuun ja tohinaan, jota joulu itse kunkin huushollissa oli aiheuttanut. Valittivat pimeyttä ja vesisadetta, joulumielen kateissaoloa, selkäsärkyä, taaperon perässä juoksemisen raskautta, huonosti nukuttuja öitä, kuukautiskipuja, vaihdevuosivaivoja, jumissa olevia hartioita, sydänsuruja, ties mitä. Kaikki hyvässä yhteisymmärryksessä. Neljä naisista ehti pukuhuoneeseen, yksissätuumin totesivat, että voimat ovat totaalisen lopussa.

Sitten viides nainen huhuili pesuhuoneesta jotakuta sisarista pesemään selkäänsä. Kukaan ei liikahtanutkaan. Nainen sydämistyi. On häpeällistä, jos kukaan ei tartu ojennettuun käteen.

Vaan kenen tilanteessa pitää hävetä?

Episodi saunassa on aikamme kuva.

Kukaan nejästä naisesta ei nähnyt tarpeelliseksi vastata sisaren kutsuun ja lähteä pesemään tämän selkää. Siksi, että väsytti. Siksi, että iho oli jo ehtinyt kuivahtaa ja hiki haihtua eikä mukavuudenhalusta halunnut lähteä enää uudelleen kuumaan pesuhuoneeseen. Siksi, ettei jaksanut sillä hetkellä palvella ketään. Jokainen naisista ajatteli itseään ensin. Minua. Ei sinua, apua pyytävää sisarta.

Itsekästä. Afrikkalaiset naiset kuulemma pesevät toisensa vaikka kiireestä kantapäähän, jos pyydetään. Vaikka ei pyydettäisi.

Toisaalta sekin on itsekästä, että pyytää väsyneitä sisaria vielä kerran nousemaan ylös, palaamaan kuumaan saunaan, pesemään juuri minua. Minä tarvitsen selänpesijää, viis siitä, että muut ovat jo ehtineet pukuhuoneeseen vilvoittelemaan.

Nykyaika ei siedä sitä, ettei kaikki pyöri juuri minun ympärilläni. Jokaisen meistä. Ihminen näkee itsensä kaiken keskuksena, olentona, joka ansaitsee kaiken hyvän juuri silloin kun itse haluaa. Nykyaika ei myöskään tunne pyyteetöntä auttamista, omasta hyvästä luopumista toisen hyväksi.

Mitä tälle ajalle voisi tehdä, että sen kuva ei olisi näin loputtoman surullinen?