Halaus

Joka kerta kun lähden äitini luota, mieleen hiipii ajatus, että tapaaminen saattaa olla viimeinen. Ei, äiti ei ole välittömässä hengenvaarassa, mutta haurastunut viimeisen vuoden aikana niin, että pahaa tekee. Joka kerta myös ajattelen, että haluaisin halata äitiä. Kertaakaan en vielä ole halannut.

En muista äidin koskaan hellineen tai halanneen minua. Ei pienenä, ei isona. Ei ilossa eikä surussa. Äiti on jo iäkäs, eikä ennen vanhaan tunteiltu. Varsinkaan Pohjanmaalla. Pohjanmaallahan ei edes kätellä tervehtiessä, paitsi ensimmäisellä kerralla, muuten huikataan hei oven suusta. Asia on myös niin, että äidin ja minun väliseni suhde on niin monien surujen lävistämä, ettei voimia halaamiseen ole yksinkertaisesti ollut. Tai sitten äiti vain on sellainen: etäinen, pidättyväinen, viileä, jopa kylmä. Käpertynyt. Torjuva.

Ehkä halaamisen vaikeus johtuu siitä, että minulla on niin paljon anteeksipyydettävää ja hävettävää suhteessani äitiin. Mikään ei riitä hyvitykseksi. Koskettaminen saattaisi avata patoja, joiden avaaminen saattaa olla jo liian myöhäistä. Miten puhua kaikki selväksi? Syyttämättä. 

On jotenkin kummallista, että monen ihan vieraankin ihmisen halaamisen koen helpoksi ja luontevaksi, mutta äitiä en osaa mennä halaamaan. Hän on kuitenkin ainakin ollut se tutuin ja omalla tavallaan hyvin tärkeä ihminen minulle. 

Ystäväni, josta sittemmin tuli poikani kummitäti, opetti minut halaamaan viime vuosituhannen viimeisinä vuosina. Muistan toivottavasti ikuisesti sen hetken, kun ensimmäisen kerran vuodatin hänelle, silloin vielä vieraalle ihmiselle, elämäni surkeutta. Silloin kaikki oli solmussa: suhde äitiin, suhde poikaystävää, rahat loppu, terveys reistaili. Ei tietoa tulevasta. Hän halasi minua pitkään ja lämpimästi. Sanoja ei tarvittu. Opin, että elämä kantaa, kun lähellä on ihminen, joka osaa halata.

Omaa lastani olen yrittänyt muistaa halata paljon. Meille läheisyys on luontevaa. Toivon, että vaikka lapsi väistämättä etääntyy kasvaessaan, jotakin pysyvää välillämme on. Toivon, ettei välillemme koskaan kasvaisi muuria, jonka takaa emme yltäisi halaamaan.