lauantai 21. syyskuuta 2013

Olla vaan

Tämän viikon Annassa on juttua siitä, kuinka ihmiset stressaavat vapaa-aikanaan. Töissä oleminen on suomalaisten mielestä suorastaan leppoisaa sen ulkopuoliseen aikaan verrattuna. 

Etenkin lapsiperheissä vapaa-aikaan pitää saada mahtumaan monenlaista: harrastuksia ja kotitöitä riittää; niiden lisäksi täytyisi löytää yhteistä lepoaikaa, vanhempien parisuhdeaikaa, vanhempi-lapsiaikaa ja jokaisen omaa aikaa. Niinpä vanhemmat ovat alkaneet suorittaa jopa tuota viimeksimainittua. Annan lukijapaneelin jäsen kertoi jutussa stressaavansa siitä, onko oman ajan rentoutumisvaikutus varmasti maksimaalista, saako siitä varmasti täyden tehon irti. Toinen sanoi stressaavansa sitä, jääkö hänen lapsilleen varmasti hyvät lapsuusmuistot.

Jutussa asiantuntija neuvoo ihmisiä ennen muuta priorisoimaan: siivoamaan vain sen, mikä välttämätöntä on, jättämään kaikki vähemmän tärkeät menot väliin, liikkumaan paljon, nukkumaan paljon, syömään terveellisesti, panostamaan itselle merkityksellisiin sosiaalisiin suhteisiin, ottamaan omaa aikaa arjen keskellä ja keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Samaa suosittelen minäkin. Kannattaa oikeasti miettiä, mikä on tärkeää ja mistä itse nauttii.

Elämän suorittaminen ei ole itsellenikään aivan vieras asia, vaikken ole koskaan ollutkaan mikään supersuorittaja niin kuin esimerkiksi samaisessa Annassa haastateltu europarlamentaarikko Riikka Pakarinen tuntuu olevan. Kun poikani syntyi, loin mielessäni kuvan ihanneäidistä, jollainen tietenkin halusin olla. Tarvittiin ammattilainen kertomaan, että se kuva oli vääristynyt. Koin nimittäin kestämättömän huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut vauva-arjen pyörityksessä pitää kaikkia kaappeja järjestyksessä, leipoa perheemme leipiä ja muita leivonnaisia itse - ja että siitä, että inhosin silittämistä yli kaiken. En niin millään olisi halunnut tehdä sitä, mutta hampaat irvessä tein, koska niin muka kuului tehdä.

Sitten neuvolassa terveydenhoitaja kysyi minulta, kummasta haluan lapseni minut muistavan: siitä, että siivoan päivät pitkät itku kurkussa vai siitä, että vietin aikaa hänen kanssaan. Olisi ihanaa sanoa, että kiireeni loppui siihen. Ei se siihen loppunut, mutta jotakin tärkeää oivalsin. Elämän ei tarvitse olla täydellistä.

Vapaa-ajan stressi kertoo mielestäni nimenomaan täydellisyyden tavoittelusta. Suorittamisesta. Jopa lepäämisen pitäisi nykyisin olla jotenkin täydellistä, kaunista - ja tehokasta, jotta siitä saisi mehukkaita päivityksiä Facebookiin ja kauniita kuvia Instagramiin. On omituista, jopa koomista (ellei se olisi surullista), että aikana, jolloin ihmisellä on vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa, sen maksimaalisesta hyödyntämisestä stressataan. 

Yksi syyllinen lienee mainitsemani sosiaalinen media. Kun yksi ystävä viettää viikonloppunsa retriitissä tai meditoiden, toinen vie perheensä elämysmatkalle Intiaan, kolmas harjoittelee maratonille ja neljäs remontoi asuntoaan kolmatta kertaa viiden vuoden sisällä, itselle tulee helposti olo, ettei saa mitään järkevää aikaiseksi. Sitten sitä alkaa mietiä, onko tavallinen arki riittävästi lapsillekaan...meneekö jälkikasvu pilalle, jos tämänkin viikonlopun agenda on olla tekemättä mitään erikoista. Olla vaan.

Tietenkin jokainen rentutuu ja palautuu omalla tavallaan. Kaikille ei oleminen sovi. Kirja ei pysy kädessä, televisiosta ei tule mitään järkevää. On pakko päästä liikkeelle: juoksemaan, taidenäyttelyyn, retkelle, elokuviin. Se on ihan okei, jos siitä tai sen aikatauluttamisesta ei ota stressiä.

Minä en usko laatuaikaan. Minä uskon pelkkään aikaan. Lapsen kehityksen kannalta on parempi, jos harrastuksia on viiden sijaan yksi tai kaksi. Niin lapsi kuin aikuinenkin tarvitsee joutilasta aikaa. Jokaista vapaata hetkeä ei pidä ohjelmoida - joskus kalenteriin on hyvä vetää rasti kaiken sellaisen yli, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Olla vaan.

1 kommentti:

  1. Kävin tällä viikolla kylässä perheen luona, jonka kahden lapsen koulun/menojen/harrastusten kalenteri oli jääkaapin ovessa. Ei niissä juurikaan tyhjää tilaa ollut, viikonlopun päivinä kumpanakin jotain. Olen heillä käynyt viimeksi viime syksynä, harrastusten määrä ei ole ainakaan vähentynyt ja jo silloin ajattelin että miksei lasten anneta vaan ollakin. Harrastuksen valinnassa on paljon vikaa, jos 11-vuotiaan lapsen pitää hillua arkisin urheiluhallilla yhdeksään asti illalla kahdesti viikossa.

    Aika ajoin minut valtaa äärimmäinen tylsyyden tunne, mutta enempi fiilis ettei musta ole mitään hyötyä(oon ollut vuoden hoitovapaalla ja jatkan sitä vielä kauan) ja et pitäisi tehdä jotain tähdellisempää tai saada aikaiseksi enempi(ei pidä). Sitten taas älyän että tämä on ihan okei eikä tarvitse yhtään mitään paitsi pitää huolta lapsistani ja elää.

    VastaaPoista

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!