maanantai 26. elokuuta 2013

Tekemällä oppii

Uusimmassa Opettaja-lehdessä oli juttu intialaissyntyiden brittiprofessori Sugata Mitran kasvatusalaa mullistaneista kokeiluista. Mitran teesi on että kun lapset saavat työskennellä samantasoisten oppijoiden kanssa pienryhmissä, itseään kiinnostavien aiheiden parissa ja välineinään tietokone ja internet, oppimista vain alkaa tapahtua. Opettajaa ei tarvita. 

Havaintonsa tueksi Mitra on tehnyt lukuisia kokeita, mutta kuuluisin niistä on niin sanottu Hole in the wall -koe. Siinä asennettiin intialaisen slummiin tietokoneita ja internetiä tuntemattomien lasten käyttöön tietokoneita ja katsottiin, mitä tapahtuu, kun lapset löytävät koneet. Tapahtui ihmeitä. Parissa päivässä lapset oppivat koneiden ja netinkäytön perusasiat ilman, että kukaan opetti heitä. Syntyi luontevaa työnjakoa ja yrityksen ja erehdyksen kautta oppimista.

Tämän ja lukuisten muiden tietokoneavusteisten kokeiden lopputuloksena Mitra on vakuuttunut siitä, että mitä vähemmän lasten oppimiseen sekaantuu, sen parempi.

Asiassa on kuitenkin yksi mutta.

Mitran kokeissa lasten vastapelurina on tietokone, joka on itsessään vuorovaikutteinen kapine. Kun painat nappia x, kone käynnistyy, kun klikkaat kuvaketta y, ohjelma käynnistyy. Kun klikkaat punaista rastia ruudun yläkulmassa, ohjelma sulkeutuu. Ja niin edelleen. Mutta oppivatko lapset lukemaan keskenään? Tai leipomaan kääretorttua ilman minkäänlaista opastusta? Tekemään kemiallisia kokeita? Tietyin ehdoin, kyllä oppivat.

Mitran kokeissa siis minimaalinen oppimisen ehto on se, että lapsilla on käytössään tietokone, joka opettaa heitä. Yhtä hyvin paikalla voi olla myös opettaja, joka huolehtii siitä, että oppilailla on välttämättömät (ja motivoivat) oppimisen edellytykset.

Minimaalisen puuttumisen pedagogiikka vaatii kasvattajalta kärsivällisyyttä. Miten paljon helpompaa vanhemman onkaan pestä ja ripustaa kuivamaan koneellinen pyykkiä itse kuin neuvoa oikeaoppista pyykkihuoltoa jälkikasvulle - saati, että antaisi lapsen hoitaa homman itse yrityksen ja erehdyksen kautta. Mutta kun pelkällä vierestä katsomisella ei opi. Tekemällä oppii. Ja voi sitä ylpeyttä, kun tekee jotakin ihan itse!

Jos kotona on vaikeaa noudattaa minimaalisen puuttumisen pedagogiikkaa, voi vain kuvitella, kuinka vaikeaa se on koulussa, jossa opettajan pitäisi saada samat tiedot ja taidot kaadettua parinkymmenen hyvin eritasoisen oppilaan päähän samassa ajassa. Vaatii opettajalta hurjaa uskallusta luottaa siihen, että vertaisryhmissä lapset tosiaan oppivat. Minimaalisen puuttumisen pedagogiikka vaatii opettajalta myös pettmätöntä ihmistuntemusta osata ohjata oikeat lapset työskentelemään yhdessä - ja käsittämätöntä luovuutta tarjota juuri oikeanlaisia oppimisen edellytyksiä. Lähtökohtaisesti lapset toki ovat kiitollisia opetettavia myös tällä menetelmällä, sillä oikein esitettynä heitä tuntuu kiinnostavan kuta kuinkin kaikki muuntajista mikrohiukkasiin ja dinosauruksista ekosysteemiin. 

Kun tietää peruskoulun hektisen arjen ja täyteenladatut opetussuunnitelmat, ei voi kuin ihmetellä, mistä resurssit minimaalisen puuttumisen pedagogiikkaan. Nykymenolla ei varmaankaan mistään. Tarvitaan ajattelutavan muutosta, paluuta tai suuntaamista kokonaisoppimiseen. Erilaisia projekteja, tapahtumiaja hankkeita toteuttamalla lapset oppivat muutakin kuin kapea-alaista oppiaineajattelua, jossa asiat eivät liity toisiinsa. Opettajan, joka haluaa olla ohjaamatta liikaa oppilaidensa oppimista, on välttämättä vietävä lapset koulun seinien ulkopuolelle. 

Ja jos saan veikata, uskon, että oikean elämän yhteyksistä löytyy myös aito oppimisen ilo. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!