Sitkusta nytkuun

Selailin eilen automatkalla naistenlehtiä. Eräässä kannessa paistatteli hyvää oloaan 30 kiloa laihdttanut Lotta Backlund. Samaa sanomaa on viime vuosina välittänyt kuka milloinkin: Piitu Uski, Raakel Lignell, Katri Manninen...

Laihduttaneiden esiintymisiä kansikuvien vetonauloina perustellaan tietenkin sillä, että he ovat kannustavia esimerkkejä muille naisille. Suomessa kun riittää meitä ylipainoisia vässyköitä, jotka pitäisi saada tarttumaan toimeen ja laihtumaan. 

En ollenkaan yritä kiistää sitä, etteikö laihtumisella olisi ihmisen terveyteen positiivinen vaikutus.

Silti minusta nämä "laihduin ja löysin todellisen minäni / elämäni alkoi" -tyyppiset hehkutukset ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä lehdet muuten olevinaan edustavat ja sanomanaan välittävät. Minun käsittääkseni naistenlehtien julkilausuttu missio liittyy jotenkin itsensä hyväksymiseen, rohkeuteen kulkea omaa polkuaan ja olla sellainen kuin on, oma itsensä. Mutta ilmeisesti vasta sitten, kun on karistanut ylimääräiset kilot uumalta. Sitku.

Yksi selaamani lehti sentään yritti: siinä Janina Fry kertoi, kuinka on lopettanut itsensä rääkkäämisen ja saavuttanut hyvän olon sitä kautta. Olemlla itselleen armollinen. Logiikka on kuta kuinkin sama, kuin Tommy Helstenin Saat sen mistä luovut -ajattelussa. Kun lakkaa tavoittelemasta hyvää oloa hampaat irvessä, löytääkin - hyvän olon.

Tämä näkökulma asioihin miellyttää minua paljon enemmän kuin naistenlehtien piilo-opetussuunnitelma. Siis että olet ihana nainen, kunhan ensin laihdut tietynkokoiseksi, kokkaat perheelle lammasta pääsiäiseksi, pukeudut raitakuoseihin, koska se on nyt muotia.

Totta kai sitä on mukavampaa lukea toisten onnistumisista ja hyvästä olosta. Parhaimmillaan niistä voi saada inspiraatiota ja tsemppiä omaan elämään. Mutta vielä paljon mukavampaa olisi lukea sellaisista arjen sankareista, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä sellaisenaan. Ilman reunaehtoja. Naisista, jotka eivät ole täydellisiä - ja siksi juuri ovat nimenomaan täydellisiä, kokonaisia omia itsejään, rikkinäisenäkin.

Ihmisellä pitää olla tavoitteita, mutta jatkuva sitku-elämä on rasittavaa. Moni elää sellaista. Sitku olen laihempi, rikkaampi, menestyneempi. Ei! Elämästä pitää nauttia juuri nyt. Sen saa, minkä pakonomaisesta tavoittelusta luopuu.

Tuoksu

Ilta-aurinko, sulava lumi, pääsiäiskokolta kantautuva savu, märkä multa. Kevään tuoksu. Tänään. Täyttä riemua.

Kuvan ankka ei liity kevään tuoksuun millään tavalla. Päiväyksen takia laitoin, ettei olisi niin ankean näköinen postaus.

Pääsiäistä

 

Leppoisaa pääsiäisen aikaa! Nauttikaa!

Kultainen nuoruus

Näissä tunnelmissa, kultaisella 90-luvulla. Nuoruus.

Suomenhevonen

Maaliskuun alkupuolella Naistenpäivän aamuna eläkkeellä oleva uutisankkuri Arvi Lind oli verrannut suomalaisia naisia suomenhevoseen. Olemme kuulemma sellaisia sitkeitä jokapaikanhöyliä, joilta luonnistuu kaikki. Kaarina Hazard ei Annaan kirjoittamassaan kolumnissa vertauksesta innostunut. Hänen mukaansa kukaan ei halua tulla verratuksi johonkin tuikitavalliseen: suomenhevoseen, rivitalokolmioon, Toyotaan. 

Henkilökohtaisella tasolla sitä varmasti haluaisi tulla verratuksi johonkin uniikkiin. Mutta kansanluonteena naisen vertaaminen suomenhevoseen oli mielestäni kohteliaisuus.

Suomenhevoset ovat mielestäni kauniita. Niissä on jykevyyttä ja juurevuutta, vaalea liinaharja on erittäin kaunis. Suomenhevosista näkee kauas, että ne ovat sitkeitä ja luotettavia. Niissä ei ole oikuttelevaa ylväyttä joka huutaa katsomaan, mutta niissä on vaatimatonta itsetietoisuutta. Suomenhevoset eivät pidä erityistä meteliä omasta olemassaolostaan, sillä ne tietävät, mihin ne pystyvät. Eikä se ole ihan vähän.

Tätä samaa sitkeyttä vaaditaan suomalaiselta naiselta, joka päivä toisensa jälkeen aamuhämärässä vetää lapsen lumisateen jäljiltä umpeenmuurautunutta tietä pitkin päiväkotiin, menee töihin, tekee pitkän työpäivän, iltapäivällä käy kaupassa, hakee lapsen hoidosta, laittaa ruoan, pesee pyykkiä, vie lapsen harrastukseen, tulee kotiin laittamaan iltapalaa, lukee sadun ja antaa yösuukon - lapsen nukahdettua lukee netistä, kuinka huono äiti hän on, kun ei hoida lastaan kotona vähintään kouluikäiseksi. Lukeepa senkin, kuinka hirveän ruma hän on, kun katsoo parhaaksi pukeutua edellämainittuihin rientoihin käytännöllisesti, lyhyt helma ja korkeat korot kun vaikeuttaisivat operaatiota huomattavasti.

Kaiken tämän kirjoittavat kanssasisaret, ne, joiden mielestä ei ole hienoa olla suomenhevonen.

Siitä kevätmuodista

Vuoden siivooja esitteli taannoin blogissaan This is not the life I ordered ansiokkaasti kevätmuotia. Postauksen perusteella kaupat ovat pullollaan toinen toistaan kirkkaampia värejä ja monenkirjavia kuoseja. On tietysti makukysymys, pitääkö niistä, mutta ainakaan tänä keväänä ei tarvitse kulkea mustassa ja harmaassa.

Paitsi jos sattuu olemaan plus-kokoinen.

Vai mitä sanotte?

Näin. Tosin rehellisyyden nimissä on todettava, että kyllä plus-kokoisten sallitaan joukan irrottelevankin:

  Pahoittelen huonoja kuvia. Kamerani masentui.

Pystymetsä

Tarina

 

Tämän tarinan piirsi Otso, 7 v. Jatkoa saattaa olla luvassa, tai sitten ei.

Hiiri

Tiesittekö, että tutkimuksen mukaan nykynuori assosioi sanan 'hiiri' tietokoneeseen littyväksi asiaksi? Minun nuoruudessani hiirestä tuli vielä (ensin) mieleen iljettävä tai ihana - ihmisestä riippuen - harmaa elukka, jolle viritettiin loukkoja kellariin.

O tempora, o mores!

Simpsakoita koruja selinmakuulta

Jyväskyläläinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Soile Koponen, 44, teki harrastuksestaan itselleen toisen ammatin. Vaikka selkäkipu pakotti aktiivisen naisen makuulle vuosiksi, sisupussi ei luovuttanut - vaan ryhtyi koruyrittäjäksi.

Lattialla on kasoittain toinen toistaan kauniimpia ja helmiä. Niitä katsellessa ei tiedä miten päin olisi: värit, muodot ja materiaalit inspiroivat. Tekee mieli koskettaa. Oi, näistä tulisi niin upea kaulakoru! Ja näistä helmistä riippuvat korvakorut! "Sano vain, mistä pidät, niin tehdään juuri sellaiset kuin haluat! Vai vilkaisetko kuitenkin ensin valmiita malleja?" kysyy helmien omistaja, koruyrittäjä Soile Koponen ja puhkeaa hersyvään nauruun. En taida olla ensimmäinen ihastelija, joka on helmipaljouden keskellä kuin Liisa Ihmemaassa. Mutta millainen tarina kätkeytyy mittavan helmivaraston taakse?

Aloitetaanpa alusta.

Soile Koposen koruharrastus alkoi oikeastaan sattuman kautta. Aluksi hän muokkasi ja korjaili itselleen kirpputoreilta hankkimiaan koruja. Pikku hiljaa harrastus laajeni: myös ystävät toivat vanhoja korujaan tuunattavaksi. Sitten joku keksi pyytää Koposta tekemään itselleen kokonaan uuden korun. Kohta joukkoon liittyi toinen, kolmas ja neljäs tilaaja.

Kun Koponen oli 2000-luvun jälkipuoliskolla pitkällä sairauslomalla kroonisen selkäkivun takia, oli harrastuksetkin valittava resurssien mukaan. Aiemmin tärkeät kulttuuri-, yhdistystoiminta- ja liikuntaharrastukset saivat väistyä, sillä selän kunto pakotti Koposen makuulle. Korujen teko onnistui selinmakuullakin.

Ajatus yritystoiminnasta alkoi itää mielessä, kun ystävän esimerkki inspiroi Koposta näkemään korubisneksen mahdollisuuksia. Sairausloman jälkeen Soile meni työkokeiluun. Hän tiesi, että ellei paluu äidinkielen opettajaksi onnistuisi, hänen olisi keksittävä jotakin muuta mielekästä tekemistä ja tulonlähdettä. Niinpä Koponen perusti toiminimen ja avasi verkkokaupan.

Vaikka työhonpaluu onnistui, Koponen joutui selkävaivansa takia jäämään osa-aikaeläkkeelle. Korujen teosta tuli vapaapäivien ja iltojen ilo ja virkistys.

Hiukan harakka

Soile Koponen sanoo olleensa aina kiinnostunut estetiikasta. Värit, muodot ja materiaalit ovat aina olleet lähellä hänen sydäntään. "Kouluaikana olin käsitöissä täysi tumpelo. Käsityön opettajani oli lähinnä pelottava, osittain siksi innostuinkin käsitöiden sijaan kuvataiteesta", Koponen naurahtaa. Taidetta hän on tehnyt vuosien varrella paljon sekä omaksi ilokseen että lahjaksi ystäville ja läheisille.

"Olen myös aina ollut hiukan harakka ja kiertänyt intohimoisesti kirpputoreja. On aina ilo antaa tavaralle uusi elämä, olipa kyse sitten korusta tai vaikkapa sisustusesineestä", Koponen sanoo.

Käsityöläisyys on Soile Koposelle tärkeää, sillä käsityöt ovat aina yksilöllisiä ja uniikkeja. Hänen mielestään myös henkilökohtainen kontakti tekijän ja asiakkaan välillä on tärkeä: "Koru saa lisäarvoa siitä, kun sen tekee ihminen ihmiselle", Soile sanoo.

Kaikki myynnissä olevat korumallit ovatkin Koposen omia. Materiaaleja koruihinsa hän hankkii paitsi verkkokaupoista ympäri maailmaa, myös esimerkiksi kirppurtoreilta. Suosittuja kierrätysmateriaaleista valmistettuja koruja ovat muun muassa nappisormukset ja -korvakorut.

Kaikkein suosituin tuoteryhmä Koposen yrityksen valikoimasta ovat kuitenkin erilaiset avainnauhat, sillä töissä moni joutuu kantamaan avaimia mukana. On pientä arjen luksusta, kun avaimet voi ripustaa mainosnauhan sijaan kauniiseen ja vaatteisiin sointuvaan avainnauhaan.

Jokainen nainen on Simpsakan korun arvoinen

Soile Koposen yritys sai nimekseen Simpsakkakoru. Nimen piti olla pirtsakka, positiivinen ja sopivasti "bling-bling", ja simpsakka sanana täyttää kaikki vaatimukset. Koposen mielestä kaikki naiset ovat viehättäviä. Hän haluaakin välittää nimenomaan naisellisuuden ilosanomaa.

Vaikka korut mielletään usein turhamaiseksi roinaksi, kaunistautuminen ei Koposen mukaan ole missään nimessä pahe, niin kuin rationaaliset suomalaiset joskus tuntuvat ajattelevan. Jokaisella naisella on Soile Koposen mukaan oikeus tuntea itsensä simpsakaksi!

Moderni, vaatimaton maku

Soile Koponen on huomannut suomalaisnaisten olevan koruhankinnoissaan rationaalisia. Koruihin käytetään rahaa varsin maltillisesti ja valinnoissa pelataan varman päälle. "Naiset ovat säästäväisiä ja valmiina tinkimään omista mielihaluistaan perheen hyväksi", Soile toteaa. Miesten kannattaakin Koposen mukaan ehdottomasti muistaa puolisoaan korulahjakortilla, jolloin nainen saa itse valita mieleisensä värit, materiaalit ja mallit koruunsa. Näin ostos osuu varmasti nappiin.

Koponen on tehnyt koruharrastuksen myötä monenlaisia havaintoja suomalaisten korumausta. Useimmiten suomalainen valitsee neutraalin ja hillityn korun, joka sopii kaiken kanssa. "Musta ja kirkas lasinväri ovat ehdottomat suosikkivärit. Toisaalta tummaa pukeutumista halutaan usein piristää räväköillä tehosteväreillä kuten turkoosilla", Koponen kertoo. "Oma korumakuni on runsas ja koristeellinen. Pidän itämaisesta tyylistä, mutta se ei useimpiin suomalaisnaisiin pure. Halutaan moderneja ja simppeleitä tai vaihtoehtoisesti leikkisiä retrokoruja", Koponen sanoo.

Yllätyksenä Soile pitää sitä, että tummansiniset korut eivät myy, vaikka sininen on perinteisesti ollut eräs suomalaisten suosikkiväreistä. Nuoret naiset valitsevat metalliväreistä aina hopean; tosin myös antiikkipronssi tekee jälleen tuloaan. Kulta sen sijaan on tällä hetkellä pois muodista.

Kooltaan suomalaisten korut ovat yleensä suhteellisen pieniä. "Koruilla voisi revitellä enemmänkin, sillä koru on oivallinen tapa korstaa omaa persoonallisuutta ja välittää tunnelmia", Soile Koponen sanoo.

Hänen mukaansa kiehtovinta korunteko on silloin, kun asiakas antaa tekijälle vapaat kädet toteuttaa näkemystään, sillä keksiminen ja tekeminen ovat Soilelle iso ilo. "Mitä oudompi tilaus, sitä enemmän nautin. Kummallinen ruokkii luovuutta", Koponen naurahtaa.

Ennen tilaustöiden tekoa on hänen mukaansa tärkeää havainnoida asiakkaan vaatetuksen väri- ja muotokieltä, yllä olevia koruja,asiakkaan liikehdintää sekä tietenkin myös hänen vartalonsa mittasuhteita.

"Koruharrastuksen myötä myös kykyni "haistella" tulevia trendejä sekä erityyppisten asiakkaiden mieltymyksiä on kehittynyt. Yritystoiminnan kannalta oleellinen oivallus oli, kun joskus alkuvaiheessa ymmärsin, etten voi tehdä vain sellaisia koruja, jotka miellyttävät itseäni", Koponen toteaa. "Silti seison jokaisen tekemäni korun takana. Vaikka kaikki korut eivät vastaisi henkilökohtaista makuani, jokainen koru on kuitenkin henkilökohtainen tulkintani ja siksi aina myös minun näköiseni tuote."

Haastava yritystoiminta

Simpsakkakorun yhden naisen yrityksen toiminta on lähtenyt Soile Koposen mukaan liikkeelle mukavasti. Verkkokaupan lisäksi Soile Koponen on myynyt korujaan erilaisissa tapahtumissa ja korukutsuilla. Lisäksi hän on opettanut korujen tekoa muun muassa korusynttäreillä ja askarteluilloissa. "Sosiaalinen toiminta korujen ympärillä on kiinnostavaa. Ehkä tässä opettajataustani näkyy kaikkein selvimmin", Soile Koponen sanoo.

Toistaiseksi Koposen omat verkostot ovat riittäneet yritystoiminnan kasvattamiseen. Soile on kuitenkin huomannut, että pienen yrityksen on vaikeaa saada näkyvyyttä toiminnalleen. Markkinointi on kallista, samoin esimerkiksi messuille osallistuminen. Koponen luottaakin nimenomaan sosiaaliseen oheistoimintaan ja aikoo jatkossa kehittää yritystoiminnassaan tätä puolta. Hän toivoo, että asiakkaat ottaisivat rohkeasti yhteyttä - yhdessä ideoiden korujen ympärille voi syntyä mitä hienoimpia tapahtumia.

Jatkossa Soile Koponen sanoo keskittyvänsä entistä enemmän kierrätysmateriaalien hyödyntämiseen koruissaan. Hän aikoo laajentaa toimintaa myös sisustustuotteisiin. "Joulun aikaan muutama tarjotin sai uuden elämän liitutaulumaalilla tuunattuna ilmoitustauluna. Samankaltaista tuotekehittelyä tullaan jatkossa näkemään lisääkin", Koponen toteaa. Myös miesten koruille on koko ajan enemmän kysyntää. "On hienoa, ettei koruja enää koeta naisten yksinoikeudeksi, vaan myös miesten mahdollisuudet ilmaista itseään ulkomuodollaan laajenevat koko ajan", Koponen iloitsee.

Helmien hypistelyä voisi jatkaa loputtomiin. Lähden Soilen luota jälleen kerran uusia koruja kassissani. Mieli on iloinen ja simpsakka. On täysin totta, että korut ovat pieni iso ilo arjessa.

Käy tutustumassa Simpsakkakorun verkkokauppaan osoitteessa http://simpsakkakoru.nettisivu.org/ ja tykkää Simpsakasta Facebookissa https://www.facebook.com/pages/Simpsakkakoru/233329920048158?ref=ts&fref=ts

Artikkeli julkaistu Nollapisteessä

Kiireetön

Moni rakaastaa kiirettömiä sunnuntaipäiviä, kun vaan olla löllöillään. Minä en. Toki hidas aamu, pitkä aamiainen lehtiä lukien on aina nautinto, mutta en osaa nauttia joutilaisuudesta vain siksi, että sattuu olemaan sunnuntai! 

Sunnuntaissa parasta on varmaan se, että mitään ei ole pakko suorittaa. Saa tehdä, mitä huvittaa ja siinä tahdissa kuin huvittaa. Sellainen on luksusta. Vaikka pitkän työttömyysjakson jälkeen ajan puute ei ole se päällimmäinen ongelma. 

Tämä sunnuntai on ollut kiireetön mutta puuhakas. Oikein mukava päivä.

Stailattu

Meilläkin - niin kuin monessa muussakin lapsiperheessä - on käyty tänään virpomassa. Eilen aamulla miesväki haki oksia ja me poitsun kanssa koristelimme ne illalla. Tai oikeastaan poika koristeli, minä sain olla lähinnä teipinojentaja-assistenttina. Teen kuulemma niin tylsiä oksia. (Ei varsinaisesti haittaa, ettei koristeluvastuu enää jää äidille...) Jälki oli toki varsin riemunkirjavaa, mutta samalla myös virpojan itsensä oloista.

 

Äsken, kun kotiuduimme lapsen kanssa virpomisreissulta, rupesin selailemaan blogeja. Melkein joka toinen päivitys koski sattuneesta syystä - virpomista. Mutta voi, minkälaisia oksia kuvissa näkyikään. Mustaa ja korkeintaan valkoista, sievät suikaleet washi-teippiä, musta-valkoista totta kai. Okei, upeita koristeita tietenkin. Ennen kaikkea sisustukseen sopivia. Esimerkiksi tällaisia.

En tiedä mitä sanoa. Muuta kuin sen, että tässä lienee ratkaiseva ero minun ja sisustusihmisten välillä. Minusta kuuluu olla värikkäitä ja vähän korneja. Sellaisisia, joista lapset pitävät. Ei musta-valkoisia ja tyylikkäitä. En usko, että kukaan lapsi valitsee mustia sulkia oksiinsa, jos saa itse valita.

Viimeisen päälle sisustetut ja stailatut kodit ovat toki kauniita katsella. Mutta miten on elämän laita? Jos kaikki sisustukseen sopimaton siivotaan näkyvistä, siivotaanko myös kaikki muut ongelmat henkisen maton alle? Miksi kaiken pitää olla niin täydellistä? En ymmärrä. Onko lapsilla omaa tilaa, saavatko he vaikuttaa omiin asioihinsa - vai onko kaiken miellytettävä äidin silmää. 

Totta kai voi olla, että kuviin pääsivät vain sisustukseen sopivat oksat, mutta muunlaisiakin oli olemassa. Kaikki ei ole sitä, miltä blogissa näyttää.

Mutta taas kerran minun ärsytyskynnykseni ylitti hillitön silottelu ja täydellisyydentavoittelu, joka kerta toisensa jälkeen tuntuu vastenmielisemmältä ja vastenmielisemmältä. Anteeksi vaan.

 

Ituhippi

Lueskelin tämän viikon Annasta juttua pariskunnasta, joita jutussa tituleerattiin ituhipeiksi. Eivät he tietenkään itse kokeneet itseään mitenkään erikoisiksi, vaikka koti oli kalustettu pääasiassa kierrätetyillä huonekaluilla, jätteet lajiteltiin tarkasti, vedenkäyttö oli minimoitu ja lentomatkustamista vältettiin. Perheellä ei myöskään ollut autoa, vaan matkat lomia myöten hoituivat julkisilla kulkuvälineillä.

Jutusta jäi outo olo. Ensinnäkin se, että jutun pariskunta tiesi, "että maailmaa ei pelasteta pienillä teoilla". Minä olen käsittänyt asian juuri päinvastoin. Kenenkään ei tarvitse muuttaa takaisin maakuoppaan asumaan, riittää, kun jokainen tekee pieniä arjen valintoja.

Ja toisekseen: eikö olekaan normaalia, että jätteet lajitellaan, ostetaan vihreää sähköä, vältetään turhaa vedenkulutusta, kierrätetään tavaroita, liikutaan julkisilla kulkuvälineillä?

En ole kuunaan tullut ajatelleeksi, että eläisin millään mittapuulla erityisen ekologista elämää. En miellä itseäni ituhipiksi tai viherpiiperöksi. Silti nuo yllämainitut asiat ovat minulle itsestäänselvyyksiä. Sieluun sattuu, jos jossakin on pakko panna kaikki roskat samaan pussiin eikä muuten tulisi mieleenkään heittää tarpeettomiksi käyneitä mutta ehjiä tavaroita roskiin tai lotrata suihkussa tuntikaupalla.

Ilmeisesti niin kuitenkin eletään monissa kodeissa, jos kerran naistenlehtiin pitää erikseen tehdä juttuja ituhipeistä. Kummallista, kerta kaikkiaan.

Lempikirja

On vaikeaa nimetä lempikirjaansa, kun melkein aina pitää siitä juuri lukeilla olevasta eniten. On kuitenkin kirjoja, joihin palaa aina uudelleen. 

Yksi sellainen on Heidi Köngäksen kirjoittama Vieras mies.

Iiris on sodanjälkeisessä Suomessa kummajainen: kampurajalka, naimaton nainen, valokuvaaja ja liikkeenomistaja. Hänen elämänsä on järjestyksessä, kunnes liikkeeseen astuu kihlattunsa perässä kaupunkiin muuttanut nuori mies, Vasama, hakemaan töitä. Iiris toimii vastoin kaikkia periaatteitaan ja palkkaa Vasaman. 

Alkaa omintakeinen rakkaustarina, joka muuttaa Iiriksen maailman.

Olen ennenkin ylistänyt Köngäksen rytmikästä ja vivahteikasta kieltä, joka koukuttaa lukemaan vielä yhden sivun ja luvun, aina uudelleen ja uudelleen. 

Vieras mies on poikkeuksellinen myös rakenteeltaan. Yleensä draaman kaari kulkee kaaoksesta järjestykseen, Vieras mies menee päinvastaiseen suuntaan. Merkillepantavaa on myös Köngäksen taito luoda jännitettä henkilöiden välille - Vieras mies on ehdottomasti myös eroottinen romaani, vaikka paljasta pintaa tai suoraa toimintaa siinä ei ole nimeksikään.

Iiris ja Vasama ovat rikkinäisyydessään ehjiä ja psykologisesti uskottavia henkilöitä, joiden tunteisiin on helppo samastua. He saavat lukijan pohtimaan, kuinka  elää tyhjää on elää normien ja muiden odotusten mukaan, jos sydän sanoo muuta. 

Vieras mies tuo mieleen Benjamin Hoffin Nalle Puh ja Tao -kirjasta löytyvän viisauden:

"Minä olen minä ja sinä joku muu, ja muina ihmisinä meiltä luonnistuu se, minkä tekijäksi sovi ei kukaan muu."

Valmista

 

Huomista Palmusunnuntaita odotellessa. En minä, mutta poikani.

P.S. Minimalismi on aiavn yliarvostettua, mitä tulee pääsiäiskoristeluihin. Ainakin, jos kysytään talon 7-vuotiaalta. Meillä joka paikka pursuaa askarteluja ja piirustuksia. Tässä esimerkiksi kuva narsissiasetelmasta:

Minä lohduttaudun sillä, että ehkä jo 10 vuoden päästä saan taas itse päättää, kuinka monta vessapaperirullakukkoa laitan esille.

Pilvipouta

Pilvipoudasta tulee mieleen arki, sellainen perushyvä elämä, joka rullaa kodin, koulun, työpaikan, harrastusten, sanomalehden lukemisen, nakkikastikkeen ja keitettyjen perunoiden, ystävien tapaamisen, pyykinpesun, siivouspäivien, kaurapuuron ja lumitöiden tai kukkapenkin kitkemisen tahdissa. Ei suuria nousuja tai laskuja. Turvallista tallaamista tuttuja polkuja pitkin. 

Välillä pilvipoutaan kyllästyy. On pakko saada kiloittain aurinkoa, virkistystä mielelle ja ruumille. Toisinaan taas elämä heittää eteen kunnon ukkosmyrskyn. Sitä ihmettelee, miten elämästä tuli tällaista, mikään ei ole omassa hallinnassa. Kunnes taas tyyntyy. Silloin sitä tajuaa Muumipapan viisauden: Ehkä myrskyjä onkin siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.

Mutta palataan pilvipoutaan. 

Harva pitää pilvipoutaa lempisäänään, mutta jos aurinko paistaa viikkoja oikein kuumasti, alkaa sitä hiljakseen toivoa hetken viilennystä porotukseen. Samalla tavalla sitä turtuu jatkuviin elämyksiin ja arjen yläpuolelle nostavaan juhlaankin. Niitä kaipaa, mutta vain piristykseksi arjen keskellä. (On muuten kumma juttu, kuinka paljon hitaammin sitä kyllästyy kaurapuuron syömiseen kuin vaikka hampurilaisaterioiden popsimiseen; puuroa voi syödä vuosia vaikka joka aamu, mutta itse en ainakaan voi kuvitella vierailevani Mäkkärissä päivittäin.)

Myrskyissäkin on toki oma viehätyksensä - etäältä katsottuna - mutta ei kai kukaan myrskyn silmään joutumisesta kuitenkaan nauti. Kriisin jälkeen tavallinen arki rutiineineen tuntuu oikein hyvältä. 

Niin että nautitaan vaan siitä pilvipoudasta itse kukin silloin kun sitä on tarjolla. Elämästä - ja säästä - kun ei koskaan tiedä.

Rakkauteni, my love

Minä kerään vanhoja Arabian astioita. Tai ehkä keräily kuulostaa hiukan turhan juhlalliselle, sillä "keräilyni" ei ole järjestelmällistä. Aina silloin tällöin kuitenkin kirpparilla tai vanhojen tavaroiden liikkeessä eteen osuu sopuhintainen kuppipari, joka on pakko saada. Toistaiseksi nämä ihanuudet viettävät aikaansa kaapin kätköissä, mitä nyt silloin tällöin kaivan ne esiin ihaillakseni ihania värejä, inspiroivia kuvioita ja kauniita muotoja. Haaveilen salaa, että joskus täynnä on kokonainen tusina tai kaksi eriparisia kuppeja, jotta voin kattaa niillä juhlapöydän.

Mitä sinä keräät?

Silmänisku

 

Onnea on

Tänään vietetään kansainvälistä Onnellisuuden päivää. Sen kunniaksi Elonkerjuun Kimpale kultaa, Suomen onnellisimmaksi valittu kappale.

Mikä sinut tekee onnelliseksi? Oma onnellisuuslistani löytyy täältä.

P.S. Onnelliseksi - tai ainakin iloiseksi - tekee se, että jo yli 120 000 suomalaista on allekirjoittanut kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Hyvä me!

Simasuu

Tikan sauna 

Kuljin tietä tiepottelin -
Kuulin tikan takovan:
Mitä sinä, tikka rukka
Siinä nyt noin askaroit?
- Puita tässä pilkon vaan!
Mitä sinä niillä puilla?
- Saunoani lämmitän!
Missä sulla sitten sauna?
- Tuolla notkon pohjalla!
Onko hyväkin se kyly?
- Kyly kaunis, kultainen!
Kuka sulle löylyn lyöpi?
- Sirkka neito simasuu!
Sekö pääskin peseleepi?
-  Sepä se, no kukas muu!
Kukas siroo suortuvasi?
- Palokärki parku-ämmä,
Hornan musta ruotimuori,
Sadesäiden rääkylintu,
Pilven airut punapilkka.

Ilmari Kianto

Säännöt rakkaudelle

Me emme saa haluta toisiamme niin, että valehdellaan
Kotona koskaan rakkaillemme, tämä on sääntö ensimmäinen.
Emme saa sanoa toisillemme: "Mitäpä jos kaiken riisuisimme?
Avaamme viimeisenkin portin." Tämä on sääntö numero kaksi.
 
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, kääntyä kotiin ajoissa.
 
Me emme saa katsoa toisiamme niin, että totuuden paljastamme.
Laskemme sisään ja iäksi viereen, tämä sääntö kolmas jo on.
Emme saa tarvita toisiamme niin, että vajotaan.
Emmekä elää voi omillamme, tämä on sääntö lohduttomin.
 
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, kääntyä kotiin ajoissa.
 
Emme saa hylätä toisiamme, entä jos sittenkin rakastumme?
Jos alussa yhdeksi meidät luotiin, tämä on sääntö viimeinen.
 
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, kääntyä kotiin ajoissa.

Anna Puu: Säännöt rakkaudelle

Anna Puun kappale Säännöt rakkaudelle on saanut paljon radiosoittoa. Se, että jotakin laulua kuulee paljon niin sanotussa taustamusiikkikontekstissa, syö helposti sen tarinan syvällistä ymmärtämistä. Itsekin olen hoilannut mukana kertosäettä ja ajatellut, että onpa kiva biisi rakkauden arjesta.  Pitkässä parisuhteessa toden totta tarvitaan sääntöjä, sopimuksia ja kompromisseja.

Tänään sitten Radio SuomiPopin aamussa Jaajo Linnonmaa kerroi, millainen vaivaantunut hiljaisuus oli syntynyt eräissä häissä, jossa Säännöt rakkaudelle oli soinut häätanssilauluna. Sekä pari itse että vieraat olivat siinä tanssiessaan oivaltaneet tarinan traagisuuden ja täydellisen sopimattomuuden hääjuhlaan, sillä kappale kertoo sivusuhteesta, kahden salarakkaan sopimuksesta kuinka toimia niin, etteivät he jää puolisoilleen kiinni pettämisestä.

Että sellainen kiva ja kepeä rakkausrallatus.