sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Lopetettiin paskanjauhanta ja ruvettiin soittamaan rokkia!

Istun autossa. Uskomatonta mutta totta, olen todellakin menossa Elonkerjuun levyjulkkarikeikalle. Jännittää. En ole koskaan ollut vastaavanlaisessa tilaisuudessa, en yhtään tiedä mitä odottaa. Paitsi musiikkia, hyvää musiikkia. Sitä minä odotan.

Tunnelma on lämmin. Bändi ottaa vastaan jokaisen vieraan henkilökohtaisesti. Kaikki halaavat kaikki vieraat. "Tervetuloa, mukavaa että pääsit tulemaan" tuntuu tulevan sydämestä. Kilistellään kuohuvalla. Odotetaan. Ilma ritisee jännityksestä. Otan paikan tutusta kolmosrivistä, joka sitten onkin toinen rivi. Vain tuttu keikkakaveri puuttuu rinnalta.

 

Kun ensimmäiset tahdit kajahtavat ilmoille, helpotus valtaa mielen ja ruumiin. Juuri näin. Kaikki on niin kuin pitää. Juha on kuin olisi aina ollut. Anteron hymy menee suoraan sydämeen niin kuin aina. Lennistä ei taaskaan näy kuin hiustupsu, mutta soitto puhuu puolestaan. Johanna on kaunis ja itsevarma, herkkä ja vahva yhtä aikaa. Viulu soi, se soi kauniisti. Ja paljon. Simo virnistää. Vuosi ja yhdeksän kuukautta tässä on pinnistelty lavan molemmin puolin, odotettu. Kaivattu! 



Ja sitten. Sitten ruvetaan soittamaan rokkia! Elonkerjuu tekee juuri sen, mitä vuosi sitten Laurilta turhaan toivoin. Musiikissa on punkia, grungea, sellaista virtaa että ei sille voi kuin antautua. Vaikka biisejä ei vielä tunne, ne tempaavat mukaan tanssimaan. Moni kappale on kertakuulemalta täsmäisku sielun sopukoihin. Sävellykset ovat kauniita, rajuja, yltiöpäisiä  - ja tarinat tosia. 

Setin lopussa koittaa hetki, joka selvästi pelottaa Juhaa. On Rengin ja Maikin aika. Turhaan pelkää. Kun sydän on auki niin kukaan ei voi vastustaa. Antaa mennä, Elonkerjuu! Ei mitään hätää!

Keikan jälkeen radio Novan toimittaja kyselee tunnelmia. Yleisö huutaa. Bändi huutaa! Sanoja ei ehkä ole. 

Halataan. 

Keikan jälkeen bändi jalkautuu yleisön pariin. "Mitäs pidit?", kysytään. En osaa sanoa mitään järkevää. Pidin! Rakastin! Eikä kyse ole vain musiikista, vaan siitä energiasta, mitä saan. Kerron hetkestä, jolloin luin lehdestä Elonkerjuun jatkavan: kun kiljun yksinäni kahvilassa silkasta riemusta, valkenee, että minun on pakko liityä faniklupiin.

On ihanaa tietää, että tuhannet riemut eivät ole kadonneet minnekään. Vaikka menneet 21 kuukautta ovat varmasti olleet bändille varsinainen surun ja ilon kaupunki, nyt on aika tehdä uutta, omaa maisemaa ja jättää vanha kauas taa.

Kiitos musiikista, kiitos ilosta <3. Perjantaita odotellessa. 



Pahoittelut heikosta kuvanlaadusta, mutta tuota minun pokkariani ei ole varsin tehty vaativiin kuvausolosuhteisiin, niin kuin nyt vaikka pimeisiin rokkiluoliin ;).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!