Vuosi sitten tähän aikaan

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun loukkasin jalkani. Ystävän häissä takorautainen kynttelikkö kaatui jaloilleni ja vasemman jalan akillesjänne katkesi 80-prosenttisesti.

Asianmukaisen hoidon saaminen oli kiven takana. Sain soitella ympäriinsä ja vaatimalla vaatia pääsyä lääkärin pakeille – olin oivaltanut heti tapaturman jälkeen, että kyseessä ei ole vain viaton pintanaarmu, josta selvitään parilla tikillä. Lopulta pääsin kuitenkin leikkaukseen.  Ja jotta asiat eivät olisi liian helppoja, keväällä saman jalan polvesta revähti eturistiside. Silloin kärsivällisyyttä koeteltiin toden teolla. Vieläkään jalka ei ole entisellään, mutta arki sentään rullaa.

Vaikka kaikki alkoi jalasta, henkinen muutos on ollut paljon, paljon suurempi.

Vuosi sitten olin todella uupunut. Takana oli äärimmäisen rankka työvuosi. Olin ollut jälleen uudessa koulussa sijaisena, ja monen tekijän yhteisvaikutuksesta luokanvalvojan velvollisuudet tekivät työnteosta välillä suoranaista helvettiä. Kärsin unettomuudesta. Loppukevät menikin epämääräisen ahdistuneessa sumussa. Muutto uuteen kotiin oli ponnistus sekin, vaikkakin onnellinen sellainen.

Jalka pakotti minut sairauslomalle. Siinä sohvalla vuoroin istuessani ja vuoroin maatessani aloin ymmärtää, kuinka väsynyt olin oikeastaan ollut. Oli aikaa pohtia syitä ja seurauksia, asioiden suuntaa. Lopulta päätin toteuttaa jo vuosia mielenpohjalla itäneen ajatuksen ja kokeilla jotakin muuta työtä kuin opettamista. Opettajuus oli jo tuttua ja turvallista – tiesin vahvuuteni ja haasteeni. Tiesin työn hyvät ja huonot puolet.

En voi sanoa kyllästyneeni opettamiseen, mutta pakko oli tunnustaa, että olin äärimmäisen väsynyt olemaan ikuinen sijainen, aina ravintoketjun alimpana, vailla mahdollisuuksia kehittää itseäni ammatillisesti. Tämä vaikutti tietysti myös suhteeseeni sekä oppilaisiin että etenkin vanhempiin. Vaikka olin opettajana sekä muodollisesti pätevä että jo kokenut, olin aina se väliaikaisratkaisu, jolla ei ollut lupaa kiinnittyä ja johon kukaan ei halunnut kiinnittyä.

En ole oikeastaan koskaan tehnyt muuta työtä kuin opettanut. Kaipasin uusia haasteita ja pois koulumaailman sisäänpäin lämpiävästä ilmapiiristä. Sain onnekseni mahdollisuuden opetella uutta, pääsin kustannustoimittajaharjoittelijaksi paikalliseen kustantamoon.

Olen oppinut kuluneen kevään aikana valtavasti sekä itse työstä että itsestäni työntekijänä. Olen alkanut hiljalleen uskoa, että minäkin osaan ja työlläni on väliä. Kun harjoitteluaikani päättyy, on hyvä, että ovi jää raolleen. Unelmani (vakituisesta) työsopimuksesta ei täyttynyt, vielä, mutta silläkin on varmasti joku tarkoitus. Ja asiathan voivat muuttua.

Ammatillisen kriisin lisäksi on muitakin asioita, jotka olen vuoden aikana kyseenalaistanut. Kaikki ei ole sujunut ristiriidoitta. Olen pahoittanut mieleni monen monta kertaa – ja valitettavasti pahoittanut myös läheisteni mieliä. En ole tehnyt sitä tahallani, mutta muutos minussa on vaatinut osansa. Toivon hartaasti, että saan anteeksi. Elämä kuljettaa, ei aina samaan suuntaan. Toivottavasti yhteys silti säilyy.

Olen monessa suhteessa erilainen ihminen kuin vuosi sitten tähän aikaan. Olen antanut itselleni luvan uupua ja toipua. Olen oivaltanut elämän ainutkertaisuuden ja sen, kuinka nopeasti aika kuluu. Hetkeen on pakko tarttua, jos mielii olla juuttumatta huonoon oloon. Vielä on asioita, joihin pitää tarttua, mutta niiden aika ei ole vielä.

Olen nyt ottanut rohkeasti askeleen kohti uutta, hypännyt tuntemattomaan. On onnellista huomata, että tie on oikea, vaikka vielä en tiedä, mihin se tie johtaa. Ehkä takaisin kouluun, ehkä jonnekin aivan muualle. Aika näyttää. Epävarmuudensietokykyä koetellaan.